Niin että hei hei... Suomeksi käännettynähän otsikkohan tarkoittaa "hei kaunis".
Ja täällä sitä viljellään joka vuorokauden aikaan ihan jokaiselle!
Siis ihan oikeasti oli kello sitte mitä tahansa..
Yllä oleva kuva on otettu tänä aamuna kello 9 kun iäkäs palosammuttimien tarkastaja oli herättänyt minut oveen koputuksellaan. Lähtiessään sanoi pariinkin otteeseen "ciao bella", siinä hetkessä oli todella hehkeä olo....
Itsekin olen sitä oppinut käyttämään myös jonkin verran, mutta vain lapsille jotka tunnen ja hoitokodin asukkaille.
Itse saan kuulla tätä lausetta melkein joka aamu hoitokodin siivoojilta, mihinkä alan jo tottua, vaikka joka kerta tunnen oloni hieman vaivautuneeksi. Tiedä sitten onko se se suomalaisuus vai mikä, joka saa oloni vaivautuneeksi joka kerta kun tervehditään "italialaisittain"...
Tiedostan, että olen kaunis nuori nainen (No haloo, niin on kaikki muutkin tytöt ja naiset tässä maailmassa!!), mutta en vain nauti siitä paljon, kun sanotaan koko ajan kivoja asioita päin naamaa mun ulkonäöstä.
Nyt kun sen sanoo näin ääneen, kuulostan ihan kajahtaneelta ?
En siis missään nimessä koe sitä ongelmana, jos joku haluaa sanoa mulle jotakin kivaa minun ulkonäöstäni ja otan kaiken kiitollisena ja hiukan vaivaantuneena vastaan.
Italiassa ollessa olen vain huomannut, että toisten ulkonäön ja saavutusten kehuminen ja pinnalle tuonti kuuluu itse kulttuuriin ja kieleen, kun taas suomessa kehujen ripotteleminen normaaliin lauseisiin tuntuu jokseenkin töksähtelevältä. Tästä voisi kirjoittaa kokonaisen romaanin (ehkä joku on sen jo tehnyt puolestani?), mutta sää täällä on vieläkin helteen puolella (yölläkin) ja tietokoneeni huutaa jo nyt hallelujaa, joten yritän tiivistää ajatukseni muutamaan kätevään ja pitkään lauseeseen.
Suomen kieli on kuulemma yksi vaikeimpia kieliä oppia ja sillä onkin hyvin rikas sanavarasto; muun muassa synonyymejä sanalle tyhmä on ainakin 10 kun taas italiassa niitä löytyy 3 sanakirja.org:n mukaan, mutta suomenkielen kulttuuri on hyvin käytännöllinen. Tietenkin juttelemme ja juoruamme kuten kuka tahansa muunmaalainenkin, mutta vaikka itse koen olevani kova puhumaan, niin koen myös hiljaisuuden kaveriporukassa mukavaksi hetkeksi. Toisin sanottuna puhun silloin kun itsellä on jotakin sanottavaa, en puhu vain puhumisen vuoksi tai hiljaisuuden täyttämiseksi.
Italialaisilla asia tuntuu olevan toisin. En koe asiaa huonona ja täällä ihmisiä onkin hauska katsella ja kuunnella, kun kädet heiluvat minne sattuu, kroppa vääntyy jos jonkinlaiseen asentoon ja desibelit nousevat kattoon kun kaikki yrittävät puhua saman aikaisesti! Joskus kuitenkin aivoni kaipaavat hiljaisuutta ja rauhaa ihmisten keskellä ilman, että täytyy olla kuulolla tai keskustella kanssaihmisten kanssa. Mutta maassa maan tavalla!
Italian kieli alkaa kuitenkin jo taipua aika hyvin suussa ja tätä reissua on jäljellä enää 26 päivää, että täytyy ottaa kaikki ilot ja surut irti ennen kuin on liian myöhäistä!
Nyt kuitenkin Ciao belle e belli!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti